RIP NIMBY seikkailee

Julkaisin helmikuussa 2016 Rip Nimby -nimisen pienlehden. Nyt, viisi vuotta ensijulkaisun jälkeen, ensimmäinen Rip Nimby -tarina on luettavissa myös netissä. Selaa alaspäin ja ällisty!

***

Rip Nimby on arvioitu maaliskuun Voima-lehdessä neljän tähden arvoiseksi. Lue Jari Tammisen arvostelu. Tekijä kiittää!

VOIMA ★★★★

Suomen suosituin miesbloggaaja ja Vuoden bloggaaja 2016 Kasper Strömman arvioi Rip Nimbyn blogissaan. Sarjakuvataiteilija/humoristin tuomio? 5/5.

KASPER STRÖMMAN ★★★★★

***

Entä jos Kallion kaduilla päivystäisi vanhan ajan yksityisetsivä, todellinen toiminnan mies, joka vastustaisi pahantekijöitä sekä puolustaisi heikkoja ja hädänalaisia?

Yksityisetsivä Rip Nimby on katujen kulkureiden sankari, oikeudenpuolustaja vailla vertaa. Kivenkova Rip ratkoo rikoksia Kallion muuttuvissa maisemissa, aseinaan vain nopeat nyrkkinsä ja ripeät hoksottimensa.

Yksityisetsivä seikkailee uunituoreessa nimikkolehdessä, jonka voit lukea alta. Kun Rip Nimby törmää pahamaineisimpiin kaupungin pilaajiin, kiinteistökeinottelijoihin ja äärioikeistoon, on luvassa ykkösluokan toimintaa ja hurjaakin hurjempia käänteitä. Unohtamatta tietenkään nasevaa sanailua.

***

Heräsin toimistoni lattialta. Päätäni särki julmetusti. Mitä oli tapahtunut? En muistanut juoneeni edellisenä iltana tavallista enempää. Kosketin arkaa päätäni, takaraivossani tuntui jotain tahmeaa. Verta. Niinpä tietysti, olihan nyt maanantai.

Eilinen tapaaminen paikallisen kiinteistösijoittajan kanssa ei siis mennyt seurapiirietiketin mukaan. Tiesin, että niistä minua varjostavista gorilloista tulisi vielä ongelmia. Olin yrittänyt eksyttää heidät Harjun sisäpihoille, mutta ilmeisesti nämä olivat koulutettuja apinoita. Sirkus oli tullut kaupunkiin. Tiesin kokemuksesta, että sellaisessa hullunmyllyssä ei ole tilaa minunlaiselleni
tosikolle.

Olen yksityisetsivä. Hyvien puolella pahoja vastaan. Välillä tuntuu siltä, että olemme häviämässä taistelun. Sörkan kaduille tulee pahoja jatkuvasti lisää, ja hyvät ovat harvinaisempia kuin rehellinen vuokraisäntä.

Jonkun on tehtävä jotain.

Se joku olen minä.

Nimeni on Rip Nimby. Hauska tutustua.

***

Tällä kertaa kerron sinulle viimeisimmästä tapauksestani, jonka sain ratkaistua. Luulin aluksi, että kyseessä olisi helppo keikka, mutta siltähän ne aina tuntuvat ennen kuin sitä huomaa olevansa sotkeutunut asioihin, jotka ovat isompia kuin yksikään ihminen.

Kaikki alkoi siitä, kun minut palkattiin hoitamaan asuntojen hinnannoususta huolestuneiden kansalaisten asioita. Kalliossa oli kasvattanut mainettaan eräs kiinteistönomistaja ja häikäilemätön peluri, jonka tavoitteena oli pelotella vähävaraiset vuokralaiset alueelta pois ja remontoida tilalle kalliita omistusasuntoja. Hänen nimensä oli…

Olin ajautunut huonoon seuraan. Kun hissin veräjä narahti kiinni, tiesin, että tässä käy huonosti. En ollut pienessä kopperossa yksin: Minulle piti seuraa kaksi hyvinpukeutunutta korstoa, enkä lähtisi näiltä treffeiltä ilman lähempää fyysistä kanssakäyntiä. Tässä hissitinderissä oli liian myöhäistä pyyhkäistä vasemmalle.

Hissi nousi yhdeksänteen kerrokseen. En tiennyt tässä talossa olevan niin monta, ja olin sentään asunut viereisessä rapussa lapsena. Syy selvisi perillä. Astuimme hissistä rappuun ja rapusta teräsoven kautta entiseen ullakkotilaan. Se oli remontoitu asuntokäyttöön. Näytti siltä kuin koko kerros olisi yhtä asuntoa, tilaa jakoivat vain kattoa kannattelevat palkit. Remonttiin oli käytetty rahaa kuin asunnossa järjestettäisiin olympialaiset tai euroviisut. Korruptio haisi suurista ikkunoista Kallion kattojen ylle. Lihaskimput jäivät seisomaan oven eteen ja tuuppasivat minut peremmälle. En viitsinyt kysyä, tulisiko kengät jättää eteiseen.

Asunnon perällä olevan valtavan pöydän takana istui tuttu mies, vaikka tuttavuudesta olisin mieluusti luopunut. Moukari-Kovalainen. Piru mieheksi. Puheiden mukaan Kovalainen oli saanut liikanimensä jo varhain: Kallion ala-asteen pihalla vihaisen pojan nyrkki oli lyönyt kuin leka. Teininä Kovalainen oli hallinnut Linjoja kovin ottein, ja hänen nimensä oli kulkeutunut kaikkien korviin. Myöhemmin Kovalainen otti haltuunsa isänsä bisneksen ja laajensi sitä voimakkaasti. Nimi sai uuden ulottuvuuden: Kovalaisen rakennusfirma kaatoi taloja, väliseiniä ja virkamiesten vastalauseita tieltään. Moukari.

Minulla ei ollut Kovalaiselle mitään hyvää sanottavaa, joten aloitin keskustelun niin kohteliaasti kuin osasin.

– Eikö yksinhuoltajien häätäminen enää viihdytä riittävästi vai miksi annoit lakeijoidesi kantaa minut tänne?

Kovalaista ei naurattanut viittaus hänen toimintatapoihinsa. Olisin oikeasti halunnut tietää, miksi minut oli tänne tuotu, mutta avaukseni ei johtanut syvälliseen ajatustenvaihtoon. En ehtinyt kysyä asiaa uudestaan, kun gorillat olivat jo kimpussani. Olin käynyt Nahka-Saken nyrkkeilysalilla lapsesta asti, mutta tanssikumppaneillani olivat apteekkarit ja kemistit puolellaan. Sain pari iskua läpi ennen kuin toinen lihavuorista teki minulle taivutuksen ja antoi kivuliaan poskisuudelman luuvitosellaan. Silmissä pimeni. Tähdet pyörisivät pääni ympärillä loppuviikon. En tiennyt Kovalaisen suunnitelmista enempää kuin ennenkään. Kovalainen oli kuitenkin hermostunut. Siitä tiesin olevani lähellä ratkaisua.

***

Helsinginkatu oli täynnä kaljaa juovia, iloisia kansalaisia. Musiikki ja kovaääninen keskustelu täyttivät ilman, joka väreili keskikesän kuumuutta. Tungos jatkui kadun yli kiviseinästä kiviseinään ainakin kolmen korttelin matkalta. Hieno päivä – paitsi jos oli keikalla, kuten minä.

Olin kuullut, että Kovalaisen kätyrit jalkautuisivat korttelijuhlien ajaksi kaduille, tarkoituksenaan pelotella ja kovistella nykyisiä asukkaita sekä houkutella uusia tilalle. Kovalaisen kohderyhmää olivat varakkaat ja menestyvät. Juhlahumu antaisi täydelliset puitteet molemmille toimille. Mikään ei ole yhtä hyvä savuverho likaiselle pelille kuin kymmentuhatpäinen lauma humalaisia ihmisiä.

Hikoilin keskellä Hesaria. Jos haluaisin tavoittaa varakkaita asunnonostajia, missä olisin tekemässä myyräntyötäni? Haistoin ilmassa grillatun ruoan ja srirachan tuoksun. Vaistoni kehottivat siirtymään ruokakojujen suuntaan. Mahani alkoi murista. En ollut syönyt viikon aikana juuri mitään. Oli ollut liian kiire ottaa turpaan Kovalaisen apureilta. Eikä heiltä viitsinyt kysellä lounasseteleitä.

Taisteltuani tieni ruokakojuille asti tiesin saman tien, etten söisi tänäänkään. Kovalainen oli lähettänyt ykköskentällisensä paikalle suojelemaan myyntitöiden parissa huhkivia asunnonvälittäjiään. Kauppa näytti käyvän. Kolmekymppiset menestyjät napostelivat bataattiranskalaisiaan ja kuuntelivat kiinnostuneena asunnonvälittäjien ylistäviä puheita.

En pitänyt appiukoista edes silloin kun olin nuorena miehenä naimisissa. Nämä olivat sitä porukkaa, jolla on teknisemmät filtterit käärimissään marisätkissä kuin instagram-kuvissaan. Luovan luokan vetelehtijöiden kanssa tuli toimeen, mutta nämä heidän yritteliäät ja varakkaat versionsa enteilivät vuokran ja kaljan hinnan nousua. Ei kiitos.

“Tää on tosi kehittyvää aluetta, nyt kannattaa lähteä mukaan!” kuulin sanottavan juuri sillä hetkellä, kun katseeni kohtasi yhden jääkaapin kokoisen turvamiehen katseen. Olin nähnyt hänet ennenkin. Kohtaamisemme olivat kuin hyvät treffit: kevyttä mattopainia, herääminen tuntemattomasta paikasta pää kipeänä, katumusta ja häpeää kotiin kävellessä. Odotin vain kosintaa.

Sitä ei kuulunut tälläkään kertaa, vaikka ihokontaktiin pääsimmekin saman tien. Bodyguard ei kuunnellut protestointiani – sanoin tulleeni vain hakemaan ruokaa – vaan heivasi minut riuskin ottein sivummalle. Yritin muodon vuoksi antaa samalla mitalla takaisin, mutta nyrkiniskut nasahtivat päähäni kuin tikat tauluun. Pelkkiä kymppejä lähietäisyydeltä. Pimeys laskeutui ylleni kuin helikopteri talon katolle: korvissa huutavan kohinan saattelemana.

Helsinginkatu täynnä kaljatölkkejä, pizzalaatikoita ja erilaisia nesteitä. Päivä juhlien jälkeen. Tavallinen sunnuntai Kalliossa – potenssiin kymmenen.

Niin myös minulle. Heräsin Harjupuiston pensaikosta. Pensaaseen oli kustu useaan otteeseen, mutta vaatteeni olivat kuivat. Humalaisten osumatarkkuudessa oli onneksi toivomisen varaa.

Mitä olin saavuttanut eilisellä, muuta kuin lisää laskutusta henkilääkärilleni? Kovalaisen otteet olivat koventuneet, joten tiesin, että en voisi jättää tutkimustani kesken.

***

Karhupuisto oli täynnä iloisia ja nälkäisiä ihmisiä. Oli jälleen Ravintolapäivä. Missään ei ruokatapahtuma kerännyt suurempaa väkijoukkoa nauttimaan toistensa seurasta ja ruoasta kuin Karhupuistossa. Tapahtuma veti puoleensa kaikenlaisia kalliolaisia ja helsinkiläisiä – valitettavasti myös inhimillisyyden vihollisia.

Näitä varjopuolen elementtejä varten olin minä, Rip Nimby, saapunut paikalle. Tiesin, että Moukari-Kovalainen yrittäisi kepulitemppujaan jälleen kerran. Kovalainen oli mestari haistamaan rahan liikkeitä ja mahdollisuuksia ajaa Kalliota yhä enemmän kohti korkeatuloisten leikkikenttää. En tiennyt mitä tulisi tapahtumaan, mutta arvasin missä: Karhupuistossa, ravintolapäivän ytimessä.

Olin oikeassa. Puiston laidalla oli joukko Kovalaisen kätyreitä. Tunnistin neljän lihaskimpun rykelmästä kolme. Olin tanssahdellut heidän kanssaan ennenkin, eikä niiden valssien jäljiltä jääneet vain varpaat kipeiksi. Tämäkään kerta ei jäisi kivuttomaksi, mutta minun oli pakko jatkaa eteenpäin. Kunniallisuus ja hyvät tavat pakottivat tervehtimään vanhoja tuttuja. Tarkoitukseni ei kylläkään ollut kätellä heitä.

“Pitäisiköhän teidän siirtää puuropöytänne vaikka Alppilaan? Jonnekin missä on vähän… turvallisemmat olot teidänlaisille ressukoille,” kuulin yhden apinoista sanovan, kun hän uhkaili koulupojan näköistä yhden päivän kokkia. En jäänyt ihmettelemään, miten apina oli oppinut puhumaan, vaan siirryin lähemmäksi.

Näytti siltä, että Kovalainen oli ohjeistanut kätyrinsä kovistelemaan kaikkia yhden päivän ravintoloiden pyörittäjiä, jotka eivät soveltuneet häneen visioonsa keskiluokkaisesta Kalliosta. Se sika. Ravintolapäivän oli tarkoitus tuoda kaikenlaiset ihmiset yhteen, ei ajaa vähäosaisempia pois. Minä en juuri ulkona syönyt, mutta ymmärsin, että kaikilta ei paistinpannun käyttely sujunut yhtä hyvin kuin minulta. Pihvini olivat maailmaankuuluja tai ainakin naapurini olivat niistä aina nauttineet. Se riitti minulle.

Päätin antaa Kovalaisen lihaskimpuille päivän erikoisen: Rip Nimbyn nyrkkisalaatti. Lisukkeena lähituotettuja jauhoja suuhun ja kostukkeeksi itkua silmään. Tarjoilu tulisi olemaan nopeaa ja epäystävällistä. En ollut huolissani eat.fi-arvioistani.

Gorilloilla oli kolmen miehen ylivoima, joten minun oli toimittava nopeasti. Tartuin ensimmäistä kohdalleni sattunutta korstoa takin selkämyksestä kiinni ja kampitin hänet kohti toista lihaskimppua. Kolmas havahtui yllättävän nopeasti tapahtumiin ja kävi minua kohti. “Saanko lainata tätä,” kysyin uhkaillulta ravintolan pitäjältä ja tartuin kuumalla levyllä seisovaan puurokattilaan. Kuului tyydyttävä kumahdus kuin Kallion kirkon kelloista, kun se pamahti päälle käyvän korston kalloon. Osasin näköjään käyttää muitakin keittiövälineitä. Ehkä kirjoittaisin reseptikirjan: Pikaruokaa päin pläsiä.

Neljäs raakalainen oli jo tulossa päälleni, kun häneen tartuttiin takaapäin kolmen miehen voimin ja riuhtaistiin maahan. Karhupuiston ravintolapäiväläiset olivat ymmärtäneet tilanteen ja aikoivat tarjoilla väkivaltaisille korstoille verovapaata oikeutta. Lupahakemuksia ei tarvittaisi. Oli todellakin helpompi pyytää anteeksi kuin lupaa.

Kun Kovalaisen gangsterit tajusivat, mitä oli tapahtumassa, he lähtivät pikavauhtia käpälämäkeen. Vaistoni kertoivat minulle, että joutuisin kohtaamaan heidät uudelleen, ja pian. Ojensin käyttämäni kattilan takaisin ravintolanpitäjälle.

“Yksi puuro ja pillimehu, kiitos,” sanoin ja ojensin hänelle viiden euron setelin. Päivä oli ainakin hetkeksi pelastettu.

***

Eriskummallinen kesä läheni loppuaan. Tuntui siltä, että sää oli noudatellut poliittisen ilmapiirin kehittymistä aina keväästä asti. Viileän heinäkuun jälkeen elokuu oli puskenut painostavaa hellettä päälle ja tunteet olivat kuumenneet. Missään tämä ei näkynyt niin hyvin kuin Kaarlenkadulla.

Kaarlenkadun vastaanottokeskuksessa oli kuulemma enemmän porukkaa kuin Sandron brunssin jonossa äitienpäivänä. Jotkut pitivät sitä ongelmana, mutta tälle mielipiteelle oli helppo viitata talon- ja kadunmiesten suosimalla raskaalla kintaalla: samat ihmiset inhosivat kaikkia muitakin avuntarvitsijoita. Laskivat kuulemma yleistä hintatasoa nuhjuisuudellaan. Yksin piti pärjätä, vaikka nämä valittajat eivät olleet asuntojensa arvonnousun eteen mitään tehneetkään. He vain nauttivat alueen vuosikymmenien aikana kertyneestä “rouheasta charmista”, niin kuin gryndereiden esitteissä sanottiin.

Sitä ei käynyt kiistäminen, että turvapaikkaa hakevia oli tullut enemmän kuin aiempina vuosina. Maailma oli taas entistä pahemmin tulessa ja avuntarve suurempi kuin aikoihin. Mutta kyllähän tänne tulijoita mahtuu, on mahtunut ennenkin. Joidenkin havaintojen mukaan nykyasukkaista yli puolet on savolaisia. Kyllähän niidenkin kanssa tulee toimeen, hankaluuksia syntyy lähinnä silloin, kun joku kuopiolainen sattuu rikoksen silminnäkijäksi. Varmaa todistusta on mahdotonta saada tai ainakin kuulusteluun tuhrautuu ikuisuus.

Mutta mitäpä tuosta, kaikilla meillä on erikoisuutemme. Harjun saunan ylälauteilla olemme siksi samanarvoisia. Tämän olin oppinut jo alakoulussa. Osa meistä oli kuitenkin nukkunut läpi peruskoulun oppituntien. Lyhtypylväisiin ja liikennemerkkeihin oli ilmestynyt uusnatsien tarroja pitkin kesää. Olin luvannut alakouluikäisille katulapsille euron jokaisesta tarrasta, jonka he repivät irti ja toimittivat minulle. Kesän mittaan olin köyhtynyt useita kymppejä. Harvoin rahan menettäminen tuntui näin hyvältä.

Nyt kaikki merkit viittasivat siihen, että meno oli koventumassa. Kallion täpötäysillä terasseilla oli viime viikot pyörinyt huhu, jonka mukaan Kaarlenkadun vastaanottokeskuksen ympäristössä parveili öisin kalmankalpeita kaljupäitä. Tällainen ei minun kaupungissani vetelisi. Ajaisin uusnatsit pois kotikyläni kaduilta korkeimman omakätisesti, jos siihen pisteeseen jouduttaisiin.
En ollut ikinä käyttänyt silkkihansikkaita edes kuvaannollisessa mielessä, joten niiden riisumiseen ei tuhrautunut aikaa. Välillä sontaa oli käsiteltävä paljain käsin.

Olin lähtenyt Kaarlenkadulle selvittääkseni, pitivätkö huhut paikkansa. Saavuin paikalle perjantai-iltana kymmenen jälkeen. Oli hiljaista. Se oli ensimmäinen merkki, että jotain tulisi tapahtumaan. Toinen merkki tuli nopeasti ja oli kuin Stadin tähden stripparin esiintymisasu: mitään ei jäänyt arvailun varaan.

Kirkon suunnasta rynnisti joukko pilottitakkisia uusnatseja kohti vastaanottokeskusta. Ehdin jo huolestua, kunnes huomasin Flemarin suunnasta tulevan kahta suuremman joukon tavallisia kansalaisia. Sana oli kiirinyt ja kalliolaiset olivat saapuneet sankoin joukoin puolustamaan omiaan.

Kahakka oli kuin äitivainaani: lyhyt, mutta tulinen. Rintamamme koostui tuoreista ja kokeneista kalliolaisista, niin turvapaikanhakijoista kuin kulmien vakiokasvoistakin. Uusnatsit ajettiin pois armoa antamatta. Muut jäivät onnittelemaan toisiaan Kaarlenkadulle, mutta natsien lyöminen ei riittänyt minulle. Minulla oli kysymyksiä, joihin halusin vastauksia kuin visailuohjelman vetäjä. Lähdin juoksemaan viimeisen kuulapään perään kohti kirkkoa.

Tavoitin paskahousun Pelastusarmeijan vanhan jakelupisteen kohdalla. Ironista. Kaadoin nahkapään maahan ja nostin hänet raivelista ilmaan. “Kenen asialla olette?!”, tivasin. “Kovalainen,” kuului heiveröinen vastaus ennen kuin natsi laski alleen ja pyörtyi. Päästin hänen kauluksestaan irti. Minulla oli nyt muutakin mietittävää.

Jutun palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen kuin ratikkakiskot Helsinginkadun remontissa. Muulle liikenteelle ei jäänyt tilaa. Miksi en ollut tajunnut tätä aiemmin? Kovalainen halusi ajaa vastaanottokeskuksen pois Kaarlenkadulta, jotta hän voisi remontoida rakennuksesta taas yhden arvoasuntojen täyteisen mauttomuuden maamerkin. Sijainti oli loistava. Kovalaisella oli muitakin kiinteistöjä lähistöllä, mutta tiesin, että niiden remontointi oli viivästynyt, koska Kovalaisen himoitsemat rikkaat sijoittajat eivät halunneet vähempiosaisia uusille kotikulmilleen.

Natsien värvääminen kiinteistöbisneksiin oli alhaista toimintaa, jopa Kovalaiselta. Tälle oli laitettava piste. Olin oikea mies työhön: en käyttänyt pilkkuja edes silloin kun ne olivat muodissa 1960-luvulla.

***

Viime viikkojen tapahtumat olivat jättäneet minulle vain yhden vaihtoehdon: minun piti kohdata Moukari-Kovalainen. Tällä kertaa en jättäisi asiaani arvailujen varaan, enkä antaisi Kovalaisen palkkaaman lihasylivoiman puuttua asioihin. Natsien kanssa veljeily, Ravintolapäivän häiritseminen… Koko kesän jatkunut terrorikampanja tulisi loppumaan nyt. Kiinteistöbisnes oli mennyt liian raa’aksi. Minä olin kypsä.

Kovalaisen penthouseen oli yllättän helppo päästä. Rapun ovi ei ollut lukossa, eikä porttikongissa ollut yhtään kuulapäätä päivystämässä, kuten yleensä. Talo näytti katutasolta samanlaiselta kuin muutkin Kallion talot, jotka oli rakennettu ennen sotia. Jykevää tiilirakentamista, ei turhia koristekikkailuja. Rapussa tunnelma muuttui hieman, seinät vaimensivat katujen ääntä. Olin asunut koko ikäni vastaavanlaisissa taloissa. Aina kun astuin vanhan talon rappukäytävään, tunsin itseni pihapeleistä palaavaksi pikkupojaksi. Kuraa kengänpohjissa, vatsa nälkää kurnien.

Nyt vatsanpohjassani tuntui nälän sijasta pelko. Tästä ei tulisi helppoa. Hissi oli ensimmäisessä kerroksessa, kuin odottamassa. Painoin ylimmän kerroksen nappia ja naksautin rystyseni. Kerros kerrokselta rappukäytävä muuttui siistimmäksi. Näytti siltä, että ylemmät kerrokset olivat kokonaan samojen nimien käytössä. Tietysti Kovalainen olisi halunnut naapureikseen vain ihannekansalaisiaan.

Katujen äänet jäivät lopullisesti taakseni, kun hissi nousi kohti taivaita. Tunsin olevani matkalla helvettiin.

Kovalaisen loftin ovi oli auki. Oli hiljaista. Liian hiljaista. Avasin oven ja astuin peremmälle. Näin heti Kovalaisen. Hän oli riisumassa pikkutakkiaan, kun astuin sisään.

“Onneksi olkoon, Rip. Olet tapellut palkkaamieni hölmöläisten kanssa niin monesti, että he eivät enää uskalla kohdata sinua.”

Myhäilin tyytyväisenä. En siis ollut ottanut iskuja turhaan. Ilman häiriötekijöitä voisimme vihdoin puhua asioista. Mies miehelle. Sanoin, ei nyrkein.

“Nyt hakkaan sinut itse,” jatkoi Kovalainen. Kovalaisen ääni oli kylmä kuin Merihaka marraskuussa. Se vihmoi sydäntäni ja paiskoi märkää räntää toiveisiini selvitä täältä hengissä.

Siinä meni se suunnitelma. Ei se mitään. Olin aina parhaimmillani, kun jouduin improvisoimaan. “Yes, and” oli toinen nimeni.

Kovalainen oli iso mies. Valtava. Olin kutsunut Kovalaisen kätyrejä gorilloiksi, mutta mies itse oli kuin valtava paljaaksi ajeltu silverback, lauman kiistaton johtaja. Peto mieheksi. Ja tämä peto oli irti.

Ennen kuin ehdin edes suojautua, oli Kovalainen poistanut etäisyyden väliltämme. Mies oli iholla kuin tosi-tv. Otin ensimmäisen iskun suoraan vatsaan. Taituin kaksinkerroin. Toinen moukarinisku pamahti ohimooni. Tipuin kanveesiin. Tervehdin lattiaa kuin vanhaa eurooppalaista ystävää. Poskisuudelmin.

Kuoleman hetkellä koko elämäsi välähtää silmiesi edessä. Mutta ei mennyt, vaan tuleva. Kaikki ne tuhannet, miljoonat mahdollisuudet, jotka jäävät käyttämättä. Ensin silmissäni pimeni, mutta pian mustan tilalle tuli kuvia tulevasta. Näin etiäisessä armaan Kallioni, vaikka en sitä heti meinannut tunnistaa. Keskikaljabaarien tilalla oli artesaaniburritoja tekeviä ketjuravintoloita,
suutarien paikalla mainostoimistoja ja vinttikomeroiden päälle oli rakennettu miljoona-asuntoja. Kaunis, kulunut kotini oli kiillotettu tunnistamattomaan kuosiin, steriiliksi espooksi.

Ei. Näin ei voisi käydä. Halusin nähdä vielä kerran rehdit snägärit ja lippakioskit, Karhupuiston mummot ja drag queenit, juopot ja lukiolaiset moikkaamassa toisiaan, pyytämässä hakemaan viinaa Hesarin Alkosta. En antautuisi näin helpolla.

Avasin silmäni. Kovalainen seisoi edessäni suurena kuin kirkon torni. Kohdistin laserin lailla polttavan katseeni häneen. Nousin ylös, mutta horjahtelin kuin ysin ratikassa, joka tulee liian lujaa Karhupuiston mutkiin. Eikä tässä tilanteessa ollut tankoja, joista ottaa tukea. Iskuja alkoi sadella saman tien, joten ainoan kontaktini otin Kovalaisen nyrkkeihin.

Omien iskujen saaminen läpi oli toivotonta kuin Tenkassa lauluvuoron saaminen pikkujoulukauden aikana. Huidoin minkä ehdin, mutta arvasin, että “Hopeinen kuu” jäisi tänään pelkäksi toiveeksi. Ehkä Haartmanissa olisi karaokeilta, siellä on kuulemma hyvä tunnelma viikonloppuisin.

Lopulta sain iskun läpi. Nyrkkini napsahti Kovalaisen kaulaan ja mies ähkäisi kuin juuri pilkun jälkeen tiskille saapunut juoppo. Kuivasta kurkusta korahti ääni, josta kuului pettymys ja tuska. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja löin Kovalaista täydellä voimalla suoraan korvaan. Tiesin kokemuksesta, että vastustajan tasapainon horjuttaminen on tärkeää niin nyrkkitappelussa kuin hyvässä
seksissäkin. Tavoitteena oli aloittaa pystyssä ja päätyä vaakatasoon.

Jatkoin Kovalaisen mätkimistä armoa tuntematta tai antamatta. Jokainen kesän aikana saamani osuma maksettaisiin kaksinkertaisena takaisin. Olin kuin ahne pankkiiri nostamassa korkoja Kovalaisen nahasta. Sain kuitenkin nopeasti tarpeekseni. En ollut veren perään lettukaupoillakaan. Mitä hyötyä oli piestä miestä, jos tämä vain jatkaisi konnankoukkujaan päästyään
lasaretista kotihoitoon.

– No niin, Kovalainen. Eiköhän tämä ollut tässä. Jätät Kaarlenkadun vastaanottokeskuksen rauhaan ja vedät “suostuttelijasi” pois kaduilta tai kaikki se, mitä tiedän hämäräbisneksistäsi ja veljeilystäsi uusnatsien kanssa päätyy median tietoon.
– Hah, sinä hölmö. Minä omistan median…
– Tervetuloa 2000-luvulle. Kukaan ei omista kaikkea mediaa. Minä olen antanut case fileni parin ammattitaitoisen vapaan toimittajan käsiin. Heillä on ohjeet ladata materiaali verkkoon, jos en palaa täältä elävänä. Tai jos edes kuvittelet tekeväsi asuntokauppoja kantakaupungin alueella.
– Sinä senkin vihuliainen paskiainen…
– Älä viitsi. Myönnä tappiosi kuin aikuinen. Tarusi on lopussa, tiedät sen.

Käännyin pois ja toivoin, että bluffini toimisi Kovalaiseen. En tuntenut yhtään uusmediaa osaavaa toimittajaa, tubettamisesta tulivat mieleen lapsuuden kesät ja traktorin renkaan sisäkumilla veden päällä köllöttely. Tiesin kuitenkin, että Kovalaisen tapainen harmaalla alueella toimiva businessmies piti mainettaan kunniallisena liikemiehenä tärkeimpänä mahdollisena asiana. Ilman mainettaan hänellä ei olisi mitään. Siihen kuvaan eivät uusnatsit sopisi. Tiesin, että Kovalainen jättäisi Kallion rauhaan. Toistaiseksi.

Kun hissi lähti kulkemaan alaspäin, kuului loftin perältä, nyyhkytysten seasta, hiljainen mutta vakaa “minä kostan vielä.” Sitä en epäillyt hetkeäkään. Murehtisin siitä myöhemmin. Nyt olin ansainnut viskipaukun. Tiesin juuri oikean tarjoilijan, joka sen minulle myisi.

Rosa, minä tulen…

***

SEURAAVASSA JÄNNITTÄVÄSSÄ RIP NIBMY -NUMEROSSA!

“Seuraava asento avaa meille suoran yhteyden itseemme ja energioihin.”

Kolmannen linjan joogasali oli marraskuun pimeässä illassa lämmin ja valoisa. Kylmässä illassa satoi suuria lumihiutaleita päin joogasalin ikkunoita. Ne osuivat lasiin ja muuttuivat vedeksi. Sisällä salissa parisenkymmentä joogia hengitti samaan tahtiin, yhtenä hikisenä joukkona. Tunti oli saavuttamassa huippunsa.

Joogaopettaja veti kuuluvasti nenän kautta ilmaa sisäänsä, nosti kätensä suuressa kaaressa sivuiltaan ylös ja yhteen, suoristi selkänsä ja otti jaloillaan mutkikkaan, mutta mahdottoman tasapainoisen asennon. Äkkiä kuului hädin tuskin kuultava napsahdus, ja joogaohjaaja tipahti yhtenä liha- ja luukasana mattoon. Yksi hyväuskoisemmista oppilaista oli jo seuraamassa perässä, kunnes
katsoi ympärilleen ja huomasi muiden oppilaiden säikähtäneet ilmeet.

Eräs eturivin oppilaista, aina se reippain, lähestyi varovasti opettajaa. Kolmikymppinen, hyväkuntoinen joogi oli epäilyttävän hiljaa ja epäilyttävän paikoillaan. Nainen pääsi ihmismytyn viereen, kokeili kädellään tätä kaulasta ja säpsähti. Koko muu luokka oli täysin hiljaa, yhtä hiljaa kuin opettaja.

“Se on kuollut!”, nainen huudahti luokkaan päin, kasvoilleen pingottuneena kauhistunut ilme.

Takarivissä minä, yksityisetsivä Rip Nimby, kiristin pellavahousujeni nyörit, vedin viimeiset savut tupakastani ja kirosin hiljaa itsekseni:

“Ja sitten loppurentoutus.”

Kuka murhasi joogaopettajan? Montako tupakkaa voi yhden murhatutkimuksen aikana polttaa? Kaikki tämä selviää lehtemme seuraavassa numerossa, kun etsivä Rip Nimbyn ratkaistavaksi lankeaa –

***

Rip Nimbyn teki Tomi Strömberg.